Harjoittelen taas kehosta irtautumista. Ensin vaivutaan ns. unihalvaukseen. Upeinta on irtoamisen hetki kehopinnastaan; häivähdys painottomuudesta, leikkisyydestä ja vapaudesta – herääminen johonkin mitä ei ole koskaan unohtanutkaan. Se on ensimmäinen vaihe siirtymisessä astraalitasolle.
Olen tehnyt tätä siitä asti, kun teininä ymmärsin unihalvauskokemuksessa antaa itseni olla ja luopua kokemukselle sitä vastustelematta. Pitkästä aikaa olen alkanut harjoittamaan tätä uudelleen. Joitain vuosia sitten muutamia kertoja tämä tapahtui itsekseen, ja huomasin pystyväni meditoimaan risti-istunnassa nukkuvan itseni päällä. Suhteeni materiaan on ollut aina kevyt. Aiemmista kokemuksistani voi lukea toiselta sivulta, jossa esittelen en lopulta psykedeelistä kokemusta vaan monivuotisen kasvukokemuksen ihmisenä ja siihen liittyviä oivalluksia: absolutio.fi
Jonkinlainen läpimurto tapahtui, kun yhtenä aamuyönä nousin pois kehopinnastani. Hassusti jalat nousivat ensin ja olin ylösalaisin aluksi. Näin silmieni edessä takanani sängyn pääpuolella hyttysverkon kudelman.
Olin herännyt vähän aikaisemmin ja päätin tutkia taas aihetta. Käytännössä makaan selälläni paikallani kunnes kehoa ei enää oikeastaan tunne, ja lopulta fyysisesti sitä on melko hankala liikuttaa. Koko ajan kuitenkin on tietoinen itse tästä ja siten hereillä.
Koska huoneeni on mukavan lämmin niin en käytä peittoa suurinta osaa vuodesta. Kun olin ollut paikoillani riittävän pitkään tunsin kuin päälläni olisi peitto. Kun tajusin sen olevan oma kehoni niin tässä kohtaa irtauduin ensin kehopintani sisällä. Kehollisuuden poistuessa mielestä kaikki aistit terävöityvät ja vapautuvat valtavasti. Esimerkiksi tuntoaistin herkkyys on uskomaton. Tässä tilassa (virtuaalisten) kämmenien laittaminen yhteen tuntuu kuin sulautuisi yhdeksi eheäksi olemukseksi: mielen valtaa syvä ykseys.
Tunsin ympäri kehoani kihelmöintiä ja pientä salamointia. Sama “viileä” tunne kuin mikä tulee isoista kokemuksista (Selkäpii värisee tai muu sellainen); ehkä karvat nousevat pystyyn mutta tunne aaltoilee pitkin kehoa koko sen pinnalla pysyvänä tilana. Sitä voi liikuttaa ja hengittää tässä tilassa näennäisen rajattomasti.
Hetki tämän jälkeen irtauduin jalkojen puolelta vähän villimmin yhtäkkisesti ja huomasin olevani ylösalaisin. Kokemus oli hyvin pyörryttävä, mikä varmaankin johtui jatkuvan kaatumisen kokemuksesta. Palautin itseni takaisin vaaka-asentoon. Kihelmöinti ja pyörrytys löivät sen verran yli, vaikka kokemus oli kiehtova ja kaunis, että avasin silmäni. Olin tuntevinani kuinka silmäni avautuivat ja näin pimeän huoneeni. Kuitenkin silmieni edessä nousi nopeasti pienemmästä loistavasta hehkusta suurempi loistava hehku, joka levisi näkökentässäni vaakasuunnassa. Tämän jälkeen silmäni avautuivat oikeasti ja kelailin hetken mitä oli tapahtunut. Hehkuun ei ole tilassa mitään ulkoista syytä. Huoneeni oli pimeä.
Tämän jälkeen vaivutin itseni uudestaan samaan tilaan. Se tapahtui rauhallisemmin ja pystyin “hengittämään” kihelmöivää tunnetta ja pidin käsiäni yhdessä yläpuolellani jonkin aikaa. Jännästi tuntui kuin käteni olisivat väsyneet, vaikka ne fyysisesti olivat sivuillani. Olin tämä kihelmöinti. Se oli todella voimakasta enkä sitä näin voimakkaana ole kokenut aikaisemmin. Tuntui kuin sähköinen meri olisi virrannut lävitseni.
Kokemus sekoittui lopulta uneen ja jonkinlaiseen valveuneen. Siinä jossain kohtaa minulla oli kissa, jonka karvoituksen aiheuttama hively oli jatkumoa tuntemuksilleni.
Olen tehnyt näitä harjoitteita täällä aamulla heräämisen jälkeen. En ole pitänyt kirjaa kestoista, mutta puolisen tuntia voisin arvioida. Vaarana on juuri nukahtaminen, jos tämän tekee yöllä. Minulla oli tapana tehdä näitä iltapäivällä koulun / töiden jälkeen ja siinä pysyi hyvä valppaus. Täällä lämpötila on mukavin makoiluun aamulla
Tilassa on tietoinen ympäristön äänistä ja valaistuksesta, ja valoisassa ympäristössä ”näkee” paremmin myös sen ympäristön.
Hyvä keino nukahtamiseen missä tahansa ja tässä syventämään tajunnan tilaa on suggestoida itselleen miten kaikki ympäristössä pyrkii nukuttamaan tai syventämään tajunnan tilaa. Siitä tulee itseään syöttävä silmukka ja lopulta jonkinlainen jatkuvasti muuttuva mantrankin tapainen, kun sille antautuu. Sen tarkoitus ja merkitys muuttuu ja sen sulkee mielestään häiriönä.
Kuvassa on hylkeenpoikanen Pohjois-Amerikasta. Arktisen jääpeitteen pienentyessä niiden suojapaikkoja on vähemmän. Tiiviimmissä rykelmissä rannoilla niitä uhkaavat pedot. Pikkunen höpsyli, joka ei ymmärrä muuta kuin yrittää tulla toimeen muuttuvissa olosuhteissa parhaansa mukaan.
Mietin tuntisinko sympatiaa ja surua, jos en pitäisi otusta söpönä tai mikäli se olisi jotain mikä uhkaisi minua (tai ehkä tuo onkin aikamoinen peto – se varmaankin taistelisi vastaan, jos tietäisi mitä sille on tapahtumassa). Ylipäätänsä jos jokin ulkoavaruuden olento haluaa valloittaa Maapallon, niin sellaisen kannattaa imitoida jotain söpöä, syliin sopivaa ja pörröistä.
Elämä ja evoluutio ovat luonnonilmiöitä ilman moraalista tai eettistä koodistoa. Elämää arvotetaan suhteessa erilaisiin konteksteihin, ja äärimmäisessä tapauksessa on kyse itsensä suojelusta. Toisaalta jokainen on joka tapauksessa matkalla kohti omaa tuhoaan tavalla tai toisella (vai onko – mistä matka alkaa ja mihin se päättyy?).
Yleensä identifioidutaan melko vahvasti kehoomme ja elämään mihin on synnytty sekä sosiaalisiin rakenteisiin mihin on kasvettu. Elämä on kasvualusta tietoisuudelle. Ns. henki ja materia ovat yhtä ja saman universumin osia; erilaiset ristiriidat ja kontrastit ylläpitävät osaltaan älyllistä toimintaa ja kasvua. Tuhosta sekä elämän komplikaatioista ja konteksteista voi vapautua ja elää vapautuneena. Kukaan tai mikään ei kuitenkaan omista sitä tai tarvitse siihen lupaa.
Tässä tapauksessa kaikelle elämälle ja eläville olennoille kuuluisi tuo mahdollisuus kasvuun ja myötätuntoon omalla polullaan. Tämän prosessin hyväksyminen ja kunnioittaminen sekä siinä mahdollisuuksien mukaan auttaminen on kokemista myötätuntoa itseään kohtaan, omaan polkuunsa ja mahdollisuuteensa. Se on siten myös itsensä suojelua.
Siltikin kyse on aina jonkinlaisesta vaihtokaupasta, koska tuokin söpöläinen on syötävissä tarvittaessa. Elämä elämästä. Tässä sen sijaan kyseeessä on vaihtokauppa elämä keskeneräisyydestä, mikä on raivostuttavaa. Konkreettinen osoitus siitä kuinka paljon hitaammin henkinen kasvu – tai ymmärrys omien tekojensa seurauksista ylipäätänsä – tapahtuu suhteessa materialistiseen (minkä on mahdollistanut näennäisen äärettömät resurssit ja energia), tai sitten on unohdettu jotain todella tärkeää.
Mutta mitä se on, kun tietoisena aiheuttamastaan tuhosta jatkaa samaa toimintaa oman mukavuutensa tähden tai ylläpitää henkistä kasvua estävää toimintaa? Sitä voi pitää rikoksena lopulta itseään kohtaan, mutta vähintäänkin siinä antaa egollensa vallan ja pilkkaa omaa älyään.
Luonto on ollut pitkään sirkuttava taustatekstuuri ja vihreä koriste ihmistoiminnalle. Uusi aikakausi tarkoittaa olemista kasvun ja uuden elämän mahdollistajana. Elämä elämästä. Ajattelun ja toiminnan muutos on meneillään, ja tässä uudessa paradigmassa näkisin ihmiskunnan eräänlaisen luonnonvartijan- tai hoitajan asemassa. Se ei tarkoita, etteikö puutarhan hedelmistä voisi nauttia.
Se kuinka monta ihmiselämää tähän lopulta menee ja millä vaihtokurssilla, jää nähtäväksi.
Matkallani Yhdysvalloissa olin päättänyt vierailla Länsi-Virginiassa sijaitsevalla kansallisella radiohiljaisuusvyöhykkeellä. Vyöhykkeen keskellä sijaitsee Green Bankin radio-observatorio ja samaa nimeä kantava alueen isoin radioteleskooppi. Sen merkittävä osa on toteuttaa 2016 alussa alkanutta Breakthrough Listen -ohjelmaa, jossa kuunnellaan muiden elämänmuotojen viestejä avaruudesta.
Halusin vierailla alueella, koska minua kiinnosti tunnustella radiohiljaisuutta, jonka lisäksi olin n. 10-vuotiaana lähettänyt sähköverkkoon kytketyllä sateenvarjon rungolla viestin avaruuteen. Tai ainakin toivoin niin tapahtuvan ja olin asiasta hyvin vakavissani. Viestin piti olla oikea-aikainen, mutta tyydyin siihen että suuntaus oli kohti taivasta. Poltin sulakkeen ja tuntui kuin olisin tehnyt jotain merkittävää.
Ajoin alueelle Pohjois-Carolinan Ashevillestä Appalakkien vuorijonoa pitkin. Olin viikkoa aikaisemmin varannut Airbnb:n kautta huoneen majatalosta Marlintonin pikkukaupungista, joka sijaitsi n. 30 kilometriä observatoriosta. Varasin myös paikan High Tech kierrokselle laitoksessa, jotta pääsin tutustumaan myös ohjaus- ja työtiloihin. Tämä täytyy tehdä etukäteen, koska osallistujista tehdään turvallisuusselvitys. Käytin observatorion alueella ja tiloissa kokonaisen päivän, ja siellä olikin vierailijoille hyvät palvelut ja paljon nähtävää ja kokeiltavaa.
GBT
Varoituskyltti
Sodankylän Geofysiikan Observatorioon – missä vietin siviilipalvelusjaksoni tutkimusapulaisena – verrattuna Green Bank olikin melko vaatimattomasti ilmaistuna aika lailla suurempi laitos, mutta erityisesti SGO tuli mieleen kun tuolla komento- ja työtiloissa kuljettiin, koska tuoksu sisällä oli sama. Hyvä tuoksu siis, ei lainkaan huono. Mietin olisiko olemassa jotain Wunderbaum Science -mallia.
Oloni oli vyöhykkeen keskellä eheä ja kirkas, johtui sitten mistä syystä hyvänsä. Luulen että onnistuin ottamaan yhteyttä siihen itseeni, joka n. 10 vuotiaana lähetti sähköverkkoon kytketyllä sateenvarjolla signaalin avaruuteen – tai se ainakin oli tarkoitus. Nyt olin siis paikassa jonka kaikki osat ja jokainen laite ja antenni on optimoitu kuunteluun, ja keskityin siihen.
Vaikka digilaitteet yms olivat kiellettyjä (Tiloissa käytettiin lankapuhelimia ja kaikki tietotekniikka oli sähkömagneettisesti eristetty) niin kulkemaan pääsi vapaasti. Vaelsin polkua pitkin ensin yhden puun luo, jonka luona vietin hetken ja sitten etsiydyin toisen puun luo, jonka vieressä vietin pitkähkön tovin hyvässä näköyhteydessä isoimpaan teleskooppiin. Kyseessä on varsin iso alue, jossa voi telttaillakin. Asettauduin aloilleni katsomaan teleskooppia ja aloitin zen-harjoituksesta tutun hengitysmeditaation.
Kun lähetin mielessäni itselleni takaisin vastauksen, että viesti on saatu ja toivotin kaikkea hyvää ja että tunsin myötätuntoa, sain aikaan jonkinlaisen takaisinkytkentäluupin ja tajusin kuinka ulkoavaruuden olentoja olemme jokainen itsellemme. Tajusin, että olin 10-vuotiaana tavallaan lähettänyt viestin itselleni metaforisesti – kohti jotain tuntematonta, mutta johon luotin.
Olin meditoinut tätä ajatusta jo jonkin aikaa, ja aloin tunnustelemaan mielikuvitustani. Näin valoa hohtavan hahmon, ei kuitenkaan kylmää valoa vaan valoa joka sisälsi kaikki muut aallonpituudet samassa. Hahmo asettui suoraan edessäni näkyvän suurimman teleskoopin kohdalle. Hahmo oli ikäänkuin negatiivinen varjo, jonka muoto oli epäselvä mutta ihmismäinen.
Hohde tuntui täydeltä, ja jonkin matkaa sen siitä näkyi jo erilaisia värisävyjä, aivan kuin ne paljastuisivat koska aallonpituudet käyttäytyivät etäisyyksien pääsyä fysikaalisesti eri tavalla ja eri vaiheessa.
Hieman tämän jälkeen tuo suuri radioteleskooppi alkoi kääntymään kohti minua, mikä oli varsin majesteettinen tapahtuma, koska kyseessä on maailman suurin siirreltävä rakennelma. Hämmennyin siitä jonkin verran.
Teleskooppi valmistautui seuraavaan mittausjaksoon. Olin nähnyt aikataulun observatoriolla, ja se oli edelliseltä viikolta Harmitti, kun en ollut kysynyt tämän viikon ohjelmaa, jotta olisin voinut tietää mitä teleskooppi katsoi.
Olin jonkin aikaa vierailulla Yhdysvalloissa, tavatakseni Melancholy Paradox albumini julkaisijan Erototox Decodings levy-yhtiön Chandran. Vietin ajan hänen perheensä luona, joka koostui Chandran vaimosta Elisasta ja kahdesta kissasta; AO ja Gracie.
Tools in the mesa room
Elisa toteuttaa shamaanitutkimusta perustuen perulaiseen perinteeseen. En ole aiemmin ollut johdatellulla shamaanimatkalla, joten vastasin mielelläni myöntävästi tilaisuuden koittaessa. Kaikki shamaanimatkaan liittyvä magia syntyy jokaisesta itsestämme, kunhan annamme asioiden tulla. Oheistarpeet matkalle ovat shamaanin käyttämä rytmisoitin, pienessä määrin päälle ensin pirskotettava eteerinen öljy sekä tupakan kaltainen poltettava aine, jota shamaani löyhyttää ilmaan (sitä ei kuitenkaan hengitetä ja savu hälveni kuitenkin tässä tapauksessa ikkunan kautta ulos). Käsitän savun tarkoitukseksi toimia metaforana mielen vapautumiselle.
Kutsut ja opas
Ennen matkan alkua shamaani ohjasti kutsumaan paikalle ja mukaan kuka kenetkin tai minkäkin halusi. Se saattoi olla jokin erityinen henkilö, mutta myös paikka tai tunnelma.
Kutsuin toteemieläimeni ketun ja kaiken edeltäneen sukuni esi-isistä lähtien, sekä paikan ja hetken jossa ketun olin kohdannut. Tämän olisi myös voinut tehdä ääneti, mutta suoritin kutsuni suomeksi ääneen. Jostain syystä samalla mielessäni yritin tavata tietämääni buddhalaista symbolia Avalokitesvaraa, mutta en muistanut miten ja olin vähän häpeissäni siitä enkä siksi sanonut sitä ääneen. Tämän jälkeen täytyi melko lyhyesti ja ehkä terävästikin puhaltaa ulos suun kautta yhdessä pidettyjen käsien kautta.
Kun kaikki olivat kutsuneet paikalle haluamansa, aloitti shamaani ohjauksensa soittamalla rytmiä. Koko matkan ajan koin olevani turvassa, ja tilanne kuitenkin pohjimmiltaan oli hyvin arkinen tapahtuma, vaikka koinkin epätietoisuutta miten toimia. Tämä epätietoisuus kuitenkin hälveni, koska matkalla oli selkeä opas.
Meidät ohjeistettiin nousemaan kohti päälakeani, ja poistumaan sieltä pois kehostani sinne syntyneestä aukosta. Shamaani leyhytteli tupakan kaltaista savua tilaan, ja savu poistui avoimesta ikkunasta. Shamaani kehotti kohtaamaan oppaan ja opaseläimen ja näkemään sen mielessään.
Mieleeni tuli sekoitus ortodoksisesta pyhimyshahmosta ja intialaisesta jumalolennosta. Edellinen vaikutti naispuoliselta ja jälkimmäinen miespuoliselta. Hahmo oli seisoma-asennossa ja kädet olivat jollain tavalla merkityksellisessä asennossa ja eleessä. Kuva oli hyvin staattinen, ikäänkuin hahmo olisi ollut soikealla taustalla piirrettynä tai maalattuna. Opas kuitenkin säteili ja väreili hieman, ja siinä oli syvyyttä.
Eläimestä en ollut ensin varma, silllä se näytti ensin valkoiselta hevoselta, sitten hetken yksisarviselta, kunnes sen muoto asettui valkoiseksi sudeksi. Tämä eläin oli minusta katsoen oppaan vasemmalla puolella, eli oppaan oikealla puolella. Tämä asetelma myös jatkossa säilyi.
Lähtö ja perille saapuminen
Pyydettiin poistumaan tilasta ulkopuolelle. Singahdin nopeasti avaruuteen, mutta pysyttelin vielä aurinkokunnan alueella. Pyydettiin kuvittelemaan paikka minne saavuttiin. Ympärilleni kasvoi ilmestyksen lailla planeetta, hyvin vehreä sellainen, kuin paratiisi. En kuitenkaan nähnyt koko planeettaa kerrallaan vaan koin olevani sen pinnalla vehreällä aukiolla metsän ympäröimänä. Metsä oli varsin sakea, ja vaikutti ainakin osittain sademetsältä tai vastaavalta päiväntasaajaan metsätyypiltä. Aukea oli varsin suuri, ehkä n. 100 metriä vähintään joka suuntaan. Se ei ollut kokonaan metsän ympäröimä, vaan kaueampana näkyi kumpuiilevia niittyjä ja lopulta valkoista utuista valoa ja avaruutta.
Vieressäni oli 5 tai 7 kerroksinen ikäänkuin pyramidi tai temppeli, jossa jokainen kerros oli samaa kokoa kuin ihmisasumuksissa voisi kuvitella olevan. Olin rakennelman vasemmalla sivulla jotakuinkin vähän vajaa puolessa välissä alimman kerroksen vieressä. Alin kerros vaikutti olevan muuri, joka kuitenkaan ei ollut kovin korkea. Seuraava oli korkeampi ja laveampi, ja vaikutti siltä kuin kerrokset kapenisivat huippua kohden.
Ulkosivulla kulki pieni korotettu osa, jossa olisi voinut hyvin istua. Rakennelma oli jonkin verran värikäs, mutta ei kirkkailla väreillä maalattu tai värjätty. Sen värit olivat mielestäni maanläheisiä. Rakennelma oli myös varsin suuri, ja sen sivun pituudeksi arvioisin muutamia kymmeniä metrejä. Myöhemmin, kun kävimme kokemuksiamme läpi käytti shamaani tästä paikasta nimeä portaali.
Shamaani johdatteli liikkumaan johonkin toiseen paikkaan, tai sitten vaihtoehtoisesti pysymään tässä. Tunsin, että minun pitäisi pysyä tässä paikassa minne ensin olin saapunut ja tutkin rakennelmaa sen joka puolelta. Yritin tutkia mieltäni löytyisikö jotain muuta kiinnostavaa paikkaa, mutta tunsin ankkuroituneeni tähän portaaliin.
Kun tutkin rakennelmaa sen joka puolelta ja myös liikkumalla ilmassa tajusin, että jos katson sitä suoraan yläpuolelta niin se näyttää kaksiulotteiselta mandalalta tai vastaavalta buddhalaiselta symmetriseltä kuviolta. Myöhemmin tutkiessani tähän matkaan liittyvää symboliikkaa löysinkin vastaavanlaisen mandalan. Sen nimi on Kalachakra Mandala.
Kalachakra mandala
Tässä mandalassa on viisi kerrosta, ja Kalachakra tarkoittaa ajan pyörää. On mielenkiintoista, että juuri tätä mandalaa on yritetty muuttaa 3D-malliksi. Alunperin tämä mandala oli paljon suurempi paikka, jonne pystyi kulkemaan sisään.
Viesti
Shaamani opasti näkemään jotain, jolla on minulle jokin viesti. Kohtasin alkuperäisellä paikallani portaalin vieressä, tai sen sivurakenteen päällä liskon, jolla oli minulle jotain kerrottavaa. Se ei sanonut minulle mitään, vaan antoi minulle näyn. Näin sen ikäänkuin seuraavaksi seivästettynä joka puolelta. Vaikka en ensin tajunnut pitkähköjen muotojen merkitystä miten ne asettuivat liskon läpi ikäänkuin, niin ne paljastuivat lopulta nuolien kaltaisiksi ja koin ne myös akupunktioneuloina.
Tämän jälkeen näin olevani viidakossa jonkin heimon keskuudessa. Tunsin, että kyseessä on etelä-amerikkalainen heimo ja paikka sen kasvuston ja ihmisten perusteella.Lähellä vieressäni oli nuotio, jossa he paistoivat liskoa pitkittäisessä vartaassa. Näin sen myös krokotiilina ja muuna isona liskoeläimenä. Vietin heimon keskuudessa jonkin aikaa, ja koin elävästi olevani paikalla, mutta en varsinaisesti heimon jäsenenä vaan tarkkailijana.
Nuotio oli jonkinlainen keskusnuotio, ja se oli varsin suuri tai ainakin valmistettu suurempiakin kypsennyksiä varten. Kylä ei mielestäni ollut kovinkaan vilkas tai suuri, ja tilanne tuntui hyvin arkiselta. Näin muutamia mieshahmoja tulen äärellä ja kauempana naishahmoja ja lapsia, mutta nämä olivat epäselviä. Kylän pohja oli kasvustosta vapaa, ja lähelllä ehkä n. alle parinkymmenen metrin päässä näkyi asumuksia, jotka oli nostettu ainakin osittain maanpinnan yläpuolelle. Tämän jälkeen alkoi viidakon oloinen metsä.
Näin kylän oikeastaan vain yhdeltä puolelta, ja näkymäni saattoi rajoittaa kykyäni arvioida kylän todellista suuruutta tai asukkaiden määrää.
Vietettyäni hyvin elävältä tuntuvan hetken heimon parissa palasin takaisin ensiksi kohtaamaani paikkaan ja rakennelman vierelle.
Vastaus
Shamaani johdatteli kuvittelemaan jonkin tai jonkun, joka antaisi minulle vastauksen. Hieman ennen kuin sain tämän ohjeen näin portaalin erään ylimmän kerroksen muuttuvan vanhemman arkkitehtuurin mukaiseksi aasialaiseksi, todennäkäisesti kiinalaisen rakennuksen kerrokseksi.
Tämä on mielenkiintoinen ensivaikutelma, sillä selvitellessäni buddhalaisuuteen liittyvää eläinsymboliikkaa löysin tiedon, että ensimmäisen kiinalaisen buddhalaisen temppelin nimi on valkoisen hevosen temppeli. On olemassa myös pagoda – Valkoisen hevosen pagoda, joka rakennettiin erään buddhalaisten munkin uskollisen eläinkumppanin, valkoisen hevosen, muistoksi. Tällä munkilla oli tärkeä tehtävä buddhalaisuuden leviämisessä Kiinaan.
Kerroksen kaiteet oli tehty bambusta ja sen päällä olevaa kattoa kannattelivat bambutolpat. Kerroksen päällä oli lehväkerros tai vastaava luonnollinen katos. Kulkuväylän toisella puolen seinällä oli lukuisia ovia, joista yhden edessä leijuin kerrosta vastapäätä ja kerroksen kaiderakennelman ulkopuolella.
Ovi avautui ja sieltä astui ulos kiinalaiset tai aasialaiset piirteet omaava tyttö, jonka käsissä oli jotain. Se oli pieni valkoinen lintu, joka muistutti kyyhkystä. Tyttö päästi kyyhkysen lentoon. Mutta samassa näinkin että tytön käsissä olikin kuollut lintu.
Näin seuraavaksi saman tytön hieman runnellun ruumiin makaavan vatsallaan maassa, ja ympärilläni vallitsi jonkinlainen kaaos. Kyseessä ei olliut mielestäni mikään suuri sota, mutta jonkinlainne yhteiskunnallinen väkivaltainen tapahtuma oli meneilllään. Kuulin myös ääniä, ikäänkuin maata tampattaisiin tai näkökenttäni ulkopuolellla kuljettaisiin raskain askelin. Lisäksi kuulin erilaisia kalahduksia.
Koin tyttöön syvää tunneyhteyttä, joka oli sekoitus rakkautta ja suunnatonta surua.
Symboliikkaa jälkeenpäin tutkiessani sain tietooni, että kyyhkynen on liitetty eläinsymbolina kuoleman lähettilääksi. Tämä lintu oli myös yksi edellä mainituista valkoisista eläimistä, jotka matkallani kohtasin.
Paluu
Shamaani pyysi palaamaan takaisin, mutta en halunnut lähteä kokemani tunneyhteuden vuoksi. En halunnut päästää irti. Shamaani kuitenkin johdatteli palaamaan takaisin; jälleen ikkunan kautta ja päälaen aukosta takaisin omaan kehoon.
Jälkipuinnissa kerroin kokemukseni ja miten koin vielä voimakkaasti yhteyden tyttöön. Shamaani ojensi minulle kiven, johon minun täytyi puhaltaa tunteeni. Tein niin varsin monta kertaa, ja olin itkun partaalla ensiksi, mutta lopulta huojentuneempi ja helpottuneempi.
Peruvian wooden totem
Chandra antoi minulle lahjaksi Perusta tuomansa puuhun leikatun hahmon heimokokemukseni vuoksi, koska hän oli aina tuntenut että hänen piti lahjoittaa se jollekulle.
Jäin miettimään tytön merkitystä minulle, ja olisiko se jonkinlainen muisto menneestä elämästäni, vai symboli minkä vuoksi olen aina epäröinyt saada lapsia itselleni.
Koko matka sinänsä ei kestänyt pitkään. Arvioisin sen keston olleen 20-30 minuuttia. Kävin sen läpi enimmäkseen silmät auki, kuten Zen-meditaatiossa olin tottunut ja istuin jalkojeni päällä, eivätkä ne ehtineet tästä kokemuksesta vielä puutua huomattavasti.
Puiden katedraali saanut valaistuksen päälle näin kevään korvilla.
Yritin tulkita puunrunkoon tallennettuja viestejä, mutta en ymmärtänyt geneettistä koodia. Mietin miten joku vankina pidetty hyönteisbiomekaanikko voisi yrittää viestiä mahdollisten pelastajien kanssa ja muotoilla ötökän kirjoittamaan se jonnekin näkyvään paikkaan. Siinä tapauksessa tämä olisi varsin epäonnistunut strategia, joten luulen että tilanne on jo ohi, toivottavasti hyvällä tavalla.
Pilvistähän sitä usein näkee kaikenlaista. Kuitenkaan ei näkisi, jos muodoista ei ole mitään ennakkokäsitystä. Huomaa hyvin miten todellisuus muotoutuu eräänlaiseksi illuusioksi merkityksistä.
Jokin kehittynyt yhteiskunta käyttäisi ötököitä jättääkseen hieroglyfejä tulkittavaksi – salaista tietoa, jonka ymmärtäisi vain riittävän pitkälle kehittynyt sivilisaatio.
Tai sitten kyseessä on kieli sinänsä, jota emme vain ymmärrä, mutta josta merkityksiä kuiskii puiden lomitse laskeutuva valo, taipuvien puiden ääni, pakkasesta toipuva, verkkaisesti valoa kohti uudestaan kurkottelevan pohjavarvikon hiljainen liike, kuin venyttelisi luitaan pitkän levon jälkeen….
Tällä kertaa zazen on pidempikestoinen. Keskuksessa järjestettävä harjoitus koostuu kolmesta kahdenkymmenen minuutin mittaisesta istumameditaatiojaksosta, joiden välissä on viiden minuutin kävelymeditaatio.
En ole näin pitkään meditoinut vielä kertaakaan, ja olen hieman jännittynyt. Toisaalta mietin, että mihin sitä aikaani taas olen tuhlaamassa. Verrattuna kuitenkin moneen muuhun tapaan viettää hetkiä elämässä toivotan meditaatiohetket mielelläni tervetulleiksi.
Alan laskemaan hengityksiäni. Minulla on alussa vaikeuksia keskittyä ja ajatukseni harhailevat. En kuitenkaan pidä kiirettä, koska aikaa on riittävästi, ja rauhoitun. Ensimmäiset 20 minuuttia tunnustelen itseäni ja hiljakseen vaimennan ajatukseni tulemalla niiksi, olemalla torjumatta.
Kävelymediaatiota olen alkanut harrastamaan muuallakin kuin keskuksessa, ja tuntuu että se onnistuu paremmin, kun kävelyretkilläni on jokin alku ja päämäärä. Keskuksessa kävely tapahtuu kuitenkin ulkomaailman suhteen melko pienessä tilassa, jossa lisäksi usein täytyy kääntyä aina samaan suuntaan. Kävelyä tehdään käytännössä lyhyenä jonona, enkä oikein pidä muiden läsnäolosta. Se tuntuu pakottavalta, eikä vapauttavalta kuten kävely metsässä tai kaupungissakin.
Yleensä ensimmäinen istumameditaatiojakso on virittäytymistä, ja toinen jakso alkaakin paremmin valmistautuneena. Ehkä vastineena kävelymeditaation tuntemuksille muista, alkaa jakso ajatuksilla muista. Tähän auttaa myös vieressä istuva tyttöystäväni. Koen ensin lähellä olevien läsnäolon ja kehojen fyysisyyden ja sisällämme jatkuvasti käynnissä olevat orgaaniset prosessit. Se tuntuu hyvältä. Hetken päästä poistunkin mielessäni kehostani, ja käyn keskuksessa olevat läpi siltä osin kuin muistan heidän paikalla olevan, ja halaan jokaista. Mieleni kohoaa ja paranee.
Mietin, onko tällainen fyysinen ajattelu zeniä, mutta miksi rajoittaisin ajatteluani enkä menisi mukaan sen odottamattomien ilmentymiin ja tutkisi niitä lisää? Sisälläni oleva hymy laajenee ja kasvaa, vääntää suupielet ylöspäin.
Seuraavassa kävelymeditaatiossa minun onkin jo hankala pidätellä hymyäni, ja miksi pidättelisin? Kävelymme yhdessä sekä kokemukseni jokaisen halaamisesta tuntuu erityisen huvittavalta, kuin jaetulta salaisuudelta, josta kukaan muu ei ole tietoinen.
Kävelymeditaation aikana mieleni kohoaa entisestään, ja viimeiseen istumameditaatiojaksoon asettaudun suurella tyytyväisyydellä ja ilolla. Koen olevani nyt vapaampi. Hetken päästä huomaan katsovani itseäni katsomassa. Kun aistin jotain, näen itseni aistimassa sitä. Huomaan olevani teatterissa, jossa näen itseni erilaisina mieleni ilmentyminä. Istun katsomossa muiden itsejeni kanssa. Osa kuuntelee asioita, osa keskittyy muihin aisteihin.
Interior de uma ópera barroca
Olen keskellä katsomoa alhaalla siten, että teatterin lava on suoraan edessäni. Käynnissä on jonkinlainen näytelmä, josta en saa selvää, tai se on käynnissä omassa ajassaan, jota ei voi seurata lineaarisesti kuten olemme tottuneet.
Lavastukseen kuuluu iso kattokruunu, joka riippuu lavan päällä keskellä. Kruunun kiinnitys katosta on piilossa esiripun yläreunan takana. En näe kattoa tästä kulmasta lainkaan. Kruunu on hyvin kimalteleva ja huomaan siinä olevat valot. Kruunu kirkastuu ja sen loiste valaisee teatterin ja lavan. Leijun lähemmäksi valoa, se vetää minua puoleensa, ja saavun kirkkauteen.
Teatteriosuus päättyy, ja tunnen olevani itsestäni irrallaan. Tunne on mielenkiintoinen. Yhtäaikaa olen läsnä ja poissa, tässä hetkessä, mutta ajattomuudessa. On vain havainto, ei havainnon kohdetta tai havaitsijaa. Oloni on kevyt ja painoton.
Näen jonkin muodon asettuvan eteeni mielessäni. Se on sysimusta kehä, kuin musta marmorikuula. Se on pyöreä, mutta näen sen suoraan yhdeltä sivulta (mitä palloa ei näkisi?). Kehä on hyvin täynnä mustuutta; se säteilee sitä mutta sen reuna on hyvin selvä ja pallomainen.
Black zen orb
Kehän reuna on valkoinen, mutta ei siten että se olisi tasaisen valkoinen, vaan mustan ja ympäröivän todellisuuden raja on valkoisen osalta hieman häilyvä. Aivan kuin reuna kiiltäisi, mutta kiilto ei ole osa kehää vaan siitä irrallinen osa.
Pallomainen kehä on hyvin tukevasti edessäni, se pysyy yllä vaikka en keskittyisikään siihen. Se tuntuu minusta irralliselta osalta, joltain hyvin luonnolliselta, johon olen yhdistynyt mielessäni. Keskityn kehään lisää. Sen ympäri vastapäivään kiertää säkenöivä kohde. Säkenöinnin liike on kohtuullisen hidasta siten, että todellista aikaa arvioisin kierroksen kestävän muutamia sekunteja.
Säkenöinnin säteiden pituus on alle puolet kehän halkaisijasta. Säkenöinti ei ole aivan valkoista luin kehää ympäröivä valkoinen kiiltely. Säkenöinti kiertää kehän rajalla, samalla radalla kuin kiilto.
Taustalla todellisuus on melko hämärä, harmaa tila, jossa havaitsen jotkit rajat, jotka häipyvät tummuuteen eri puolilta. Se on kuin huone, joka on syntynyt palvelemaan mustaa kehää.
Kehän valaisevat osat ja säkenöinti eivät valaise ympäröivää tilaa.
Jatkan keskittymistä tähän symboliin, ja se tuntuu tärkeältä ja painan mieleeni sen jokaisen yksityiskohdan, jotta voin piirtää sen jälkeenpäin.
Meditaatiojakso päättyy, ja olen tyytyväinen. Minulle jää pysyvä muisto paradoksaalisesta yhtöaikaisesta irrallisuuden ja läsnäolon tunteesta. Mustan kehän aiheuttama tunne jää myös pysyväksi, ja tunnen uudenlaisen yhteyden itseeni, johon se on aina portti. Ainakin zen-matkani on nyt saavuttanut tällaisen symbolin ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin matka jatkuu tästä.
Kotona tutkin ovatko muut havainneet samaa musta kehää. Olisiko kyseessä jokin arkkityyppi? En löydä yksinkertaisilla hakutermeillä vastaavaa. Päätän hakea kuvia hakusanalla zen, ja vastaan tuleekin vastaava kehämäinen muoto. Sen nimi on Ensõ.
In Zen Buddhism, an ensō (円相, “circle”) is a circle that is hand-drawn in one or two uninhibited brushstrokes to express a moment when the mind is free to let the body create.
The ensō symbolizes absolute enlightenment, strength, elegance, the universe, and mu (the void).
Enso – A hand drawn symbol associated with Zen
Ensõ on kuitenkin negativi kokemastani symbolista. Jään miettimään mitä se merkitsee.
Näkemäni symboli näyttää myös siltä, kuin musta-aukko näyttäisi, jonka kehällä valo taittuu. Mustaan aukkoon ei kuitenkaan kuulu osaksi säkenöivää sen rajaa kiertävää tähteä. Olisiko kyseessä fotoni?
Olen Marlenan kanssa asunnossani. On mielenkiintoista ja jännittävää kokeilla zen-harjoitusta kotona. On kevät. Päätämme, että teemme vain kerran 20 minuuttia pitkän jakson.
Aloitan laskemaan hengityksiäni. Kotona meditoiminen on vierasta. Zen-keskuksen tunnelma ja harjoitukseen liittyvät rituaalit äänineen johdattavat sopivaan mielentilaan. Vierastan kuitenkin vähän näitä rituaaleja, koska niissä on tietty auktoriteetin tuntu. Luulen kuitenkin, että todellisesti pelkään näyttää, että en osaa käyttäytyä. Enhän kuitenkaan ole harjoittanut zeniä kuin vähän aikaa.
On vaikeaa keskittyä, ja ajatukseni harhailevat. Lähden mielikuvitusmatkalle avaruuteen ja katson mitä tulee. Alun epämääräisten geometristen kuvioiden ja planeettojen jälkeen kohtaan jonkinlaisen hahmon. Hahmo on suuri, vähintään sen vieressä olevan planeetan kokoinen. Tunnen, että planeetta on maa. Hahmo on hindulainen esitys jumalattaresta. Jumalatar on seisoma-asennossa, ja lähestyn sitä hiljalleen.
Ainakin tunnen, että lähestyminen on hiljaista, mutta nopeuteni täytyy olla suuri, koska etäisyyttä on vielä paljon. Lähestyessäni hahmoa se alkaa kääntymään siten, että sen pään takaosa kääntyy eteeni ja nousen sen tasolle.
Josephine Wall: Sadness of Gaia
Pään takaosassa on temppeli. Temppelin rakenteen syntyvät kallon luista siten, että puolet pään takaosasta on temppeliä. Temppelissä on puinen lattia, ja siellä on gongi telineessä vapaasti. Temppelin etuosassa on esitys sinisestä Ganesh-jumalasta. Hindulaisuudessahan jumalten kuvat eivät esitä todellisia jumalia, vaan käsitteitä maailmankaikkeuden erilaisista energioista. Vähän niin kuin mytologinen alkuainetaulukko tai hiukkasfysiikan standarditeoria.
Ganesh on elävä, ja näyttää sekä seisovan että kelluvan yhtäaikaa. Tämän jälkeen mieleeni tulee kevät. Iso jumalatarhahmo juurtuu maahan, ja hänestä kasvavat juuret, jotka muodostavat lehtiä. Tunnen juuret allani, ja katseeni osuu kaupunkiasunnon sisäpihan puutarhaan. Keväässä on tiettyä herkkyyttä, kun kaikki on nupullaan. Vaikka se näyttää heikolta on siinä kuitenkin voimaa, joka vääjäämättä saa kaiken kasvamaan aina uudestaan ja uudestaan…
Minun häntäluuni päähän juurtuu puu, joka alkaa kasvamaan kohti päätäni ja raajojani. Tunnen sen sisälläni fyysisesti. Samalla se on uusi tunne, sillä harvoin puu on sisälläni kasvanut. Pidän tunteesta, joka kietoo minut sisältäpäin kasvavaan syleilyynsä.
Josephine Wall: Millennium Tree (Tree of Peace)
Juuret alkavat puskemaan lehtiä ja uusia haarakkeita. Puu kasvaa minua isommaksi, ja koen samalla kehoni laajentuvan pidemmälle kuin mitä arkielämä antaa myöten. Kasvan puun mukana ja antaudun sen voiman edessä. Minusta tulee keskus elävien olentojen monenlaiselle toiminnalle.
Uusi puumainen ja kasvustoa muistuttava kehoni kietoutuu osaksi ympärilläni tapahtuvia kevään merkkejä, ja käyn auringon säteilyn kanssa keskustelua, ja koen siitä suurta kiitollisuutta.
Lepään tässä hetken, kunnes kohtaaminen on päättynyt.
Saavun Helsingin Zen-Centeriin. Minut otetaan ystävällisesti vastaan. Koska käy ilmi, etten ole käynyt täällä aikaisemmin tai harrastanut zen-meditaatiota, niin minulle kerrotaan meditaation alkeet.
Tarkoituksena on laskea hengityksiä kymmeneen, istua ns. Zafu-tyynyn päällä polvet sen vieritse ja pitää käsiä sylissä tietyssä asennossa. Katse pidetään vähän alaviistoon eteen ja kohdennetaan johonkin pisteeseen seinällä. Käytännössä siis katsotaan puumaisella kudotulla materiaalilla verhoiltua seinää.
Olen odottanut tätä pitkään. Olen kuitenkin vähän vierastanut ryhmämeditaatioita, mutta Zen-meditaatio antaa jokaiselle oman rauhan ja tilan. Osallistun ns. Zazen – eli istumameditaatioharjoitukseen, jossa meditoidaan 20 minuuttia, meditoidaan kävellen viisi minuuttia, jonka jälkeen vielä istumameditaatiota 20 minuuttia. Olen huomannut, että ensimmäinen 20 minuuttia menee virittäytymiseen. Se on ikäänkuin alkuverryttely.
Meditaation valvoja ilmoittaa vaiheiden päättymisestä puu- ja kelloäänillä, mutta muuten koko tämän ajan ei ole tarkoitus puhua mitään. Zenissä minimalismi on viety todella pitkälle, eikä äänissä tai liikkeissä ole mitään turhaa. Keskittyminen on helppoa ja häiriötöntä.
Vegetation panorama
Meditaatio alkaa. Olen hetken rauhaton, mutta otan tilaisuuden hiljaisuudessa mielelläni vastaan. Päässäni vallitsee muutenkin hiljaisuus, ja olen tottunut pilvien ja tuulta myötäilevien puiden katselija.
Kadulta kuuluvat äänet häiritsevät jonkin verran, mutta päästän niiden merkityksistä irti. Aisti kerrallaan merkitykset katoavat. Pidän todella silmät auki meditoimisesta. Se pitää mielen valppaana, ja samalla ympäristön muuttumattomuus auttaa keskittymään kuluvaan hetkeen.
Äänet eivät ole enää liitettyinä seinän takaiseen kaupunkiin, vaan niistä tulee jotain muuta. Kuin kuuntelisi vierasta eläintarhaa, jossa satumaisen muotoiset elävät olennot pitävät monenlaista elämää – oli niiden lähde orgaaninen tai tekninen. Kun äänen lähteitä ei ole näkyvissä, voi niiden muoto olla mitä tahansa.
Mikä on tämä maailma? Huomaan katsovani näköaistimuksiani. Kuitenkin varsin tyhjässä toistensa ympäri kiertävistä hiukkasista kietoutunut todellisuus. Yhtä lailla sen merkitykset, värit ja psykofyysinen konteksti sammuttelee merkityksiään samalla tavalla kuin nuotiosta jää jäljelle loistava hiillos, valmiina taas syttymään.
Se mitä näen ei ole sitä mitä maailma on. Ajatukset siirtyvät kehoon ja kehon aistimuksiin. Tuntuu kuin sitä ei enää olisi, ja olisin läsnä kuin patsaassa. Tietoisuus on pieni osa kokonaisuutta. Aistimukset eivät tapahdu siellä missä aistinelimet ovat, vaan neuronien välittämien hermosignaalien toisessa päässä.
Ajatuksien virta
Huomaan ajatukseni, esimerkiksi kuvitelmat elämästä vieraalla planeetalla, tai aistimukseni ympärilleni piirtyvästä todellisuudesta. Esitän itselleni haasteen: päästä niistä irti. Irti pääseminen vaatii pientä temppua, sillä siihen ei voi keskittyä, vaan on rentouduttava. Tunnen miten ne ovat kuin lintuja, jotka etsivät jotain maasta tai puista, ovat niihin sidottuja. Värejä, joilla on asetettu muoto. Yhtäaikaa ne ovat olemassa, mutta yhtäaikaa niiden pitäisi olla olemassaolostaan vapaita.
Vesi toimii. Näen ja tunnen ajatukset puroina tietoisuudessani, ja siinä onkin avain. Ajatukseni muuttuvat vedeksi, ja koen syvästi, miten ne virtaavat menemään. Olo on vapautunut. Purot nousevat ylemmäs ja ylemmäs ja vievät mukanaan, painottomuudessa. Kaikki on hyvin.
Meditaation jälkeen mieli tuntuu kirkkaalta ja avoimelta, sekä vastaanottovaiselta.
Hän käyttää maanvyörymää juoksumattona,
myrskytuulta tahdonvoimana
Komeetan pyrstön hän solmii rusetille
Planeetat nostaa rinnalle
Valo auringon taskulamppuna
avaruuden pimeydessä,
pukee tähtiharson vyötäisilleen
ja lepää päästä päähän
tuhansine unineen.
Mechanical Phosphene by AI2 on WikiMedia Commons / CC BY 3.0
Se on portaali toisiin ulottuvuuksiin, sekoitus vuosikymmeniä sitten 50-luvun. Paikka, johon ei tulla viettämään viimeisiä sekunteja tai tuntemaan mitään loistokasta, vaan kokemaan jotain vuodesta 2014.
Suosittu tapa valaistumisen löytämiseksi on vielä värähtelevien aivosolujen tuhonta, viikkojen toistuvien rytmien kuurin jälkeen; vaimeita tuntemuksia muistoista, jotka ovat sittemmin unohtuneet.
Valot, peräänantamattomasti lyövät verkkokalvoille kuin kivuliaat veitsenviillot esiintyjän toimesta, joka ei ole niin harjaantunut välttämään kohdetta heitoissaan.
Tuskaisat leikkeet häpeää ja onnellisuutta, joiden kohtalo on olla lähde paljolle pohdinnalle seuraavana aamuna.
Painovoima on eräs suurimpia psykofyysisiä vaikuttajia ihmisen mielessä.
Unissa lentäminen tuntuu vapauttavalta, kuten myös toisaalta sukeltaminen ja varmasti avaruudessakin leijailu. Tavaroiden eli massan vähentäminen elämässä vie kohti vapautta, kuten myös sellaisten ajatusten, jotka sitovat raskaudellaan maahan. Alistavia hallintoja vastaan taistellaan. Painovoiman henkinen antiteesi on pohjana monille uskonnoille ja elämänhallintakirjallisuudelle. Kun ympäröivä todellisuus vastaa sisäistä niin se lakkaa olemasta, ja yksinkertaistettu kokoonpano fokusoi ajatuksia. Tasapaino on kuin 0g-ympäristö, jossa rajat ovat helposti ylitettävissä.
Luovaa ja kekseliästä pidetään lennokkaana tai jopa haihatteluna, joka etymologisesti luultavasti viittaa johonkin keveään. Rajattomassa kellutaan, rikotaan rajoja eli ts. fysiikan rajoitteita. Liikkeessä tuntuu elävämmältä ja kuin olisi eheämpi osa ajan virtaa; putoaisi vapaassa pudotuksessa.
Totuus mielletään tulevan ylhäältä, jopa taivaan sinestä: on olemassa tyydyttämätön halu kohti painottomuutta ja vapautta. Ilmaherruus tarkoittaa toisaalta suurta valtaa. Emme paina mitään kuin suhteessa johonkin, ja periaatteessa olemme koko ajan painottomia. Se on jotain mihin on kaipaus, ja mikä on kenties menetetty.
Schiavonetti: Soul leaving body
Mutta, mitä jos Maa planeettana pudotetaan pois yhtälöstä, ja emme kokisi enää sen painovoimaa alitajuisesti ja käytännössä? Kun kaikki muu paitsi ihmiset poistetaan, niin ainoastaan kehojen keskinäinen vetovoima jää jäljelle (tai kehojen hiukkasten väliset vuorovaikusvoimat). Se, mikä tällä hetkellä on suhteessa todella mikroskooppista muuttuukin kaikkein merkittävimmäksi.
Hassuja ilmiöitä alkaa tapahtua. Painavimmat ihmiset muodostaisivat ympärilleen ihmisaurinkokuntia, ja joidenkin ympärillä pyörisi kuujärjestelmiä. Emme pitäisi mukana esineitä ja tavaroita, jotka jauhaisivat monet alleen kuin Saturnuksen renkaiksi.
Paradiso Canto 31 by Gustave Doré
Mutta silti kukaan ei olisi keskipiste samalla tavalla, kuin Aurinkokunnankaan massakeskipiste ei osu aina Aurinkoon, vaan planeetat ja lähitähtemme kiertävät yhteisen pisteen ympärilllä. Voima olisi siis transpersonaalinen ja epäsubjektiivinen, ja se muovaisi ajatteluamme samalla tavalla kuin ajattelemme nyt taivaan linnuista, mutta eläisimme sitä.
Kun kehojen painovoima pudotetaan pois yhtälöstä samalla tavalla, niin emme olisi enää lainkaan kiinni niissä: molekyylit ja alkuaineet vaikuttaisivat todella voimakkaasti ja liimautuisimme kiinni tunnetasolla, ja lopulta olisi jäljellä sähkövirtaa ja värähtelyä, joka synnyttäisi interferenssikenttiä ja energiaresonansseja. Yhteydestä tulisi välitöntä.
Kuinka paljon tämä vaikuttaa alitajuisesti; tietoisuuden läsnäolo näistä vuorovaikutuksista, joka on peittynyt aivan valtavan massan alle. Se on illuusio.
MItä jää, kun maailmankaikkeuden lainalaisuudet pudotetaan pois, ja sähkömagneettiset voimat lopetetaan? Tapahtuu lopullinen irtautuminen, mutta kaikesta päätellen suurimpaan yhteyteen ja vapautumiseen.
On lohdullista, että lopullinen asetelma on koko ajan olemassa. Se ei ole jotain mikä tarvitsee keksiä. Sitä voi imitoida, mutta mitään ei tarvitse rakentaa, vaikkakin käytännössä yhteydenputovälineitä kehitetään koko ajan. Se on jotain mikä on löydettävissä ja tutkittavissa – jokaiselle omalla tavallaan. Se on ymmärrettävissä toiminnan kautta, ja esteet karsitaan laminaarisen virtauksen tieltä.
Tämä toistuu leipomisessa. Lopullinen kokoonpano on tiedetty ja ymmärretty kokeilun ja havainnoinnin kautta, ja siitä syntyy kuvio ja kaava, joka aina enemmän tai vähemmän johtaa samaan lopputulokseen, jos sitä seuraa velvollisuudentuntoisesti ja horjumatta; tuntien saatavilla olevan materiaalin. Ainekset tarjoavat monia permutaatioita harmonialle.
