Kuvassa on hylkeenpoikanen Pohjois-Amerikasta. Arktisen jääpeitteen pienentyessä niiden suojapaikkoja on vähemmän. Tiiviimmissä rykelmissä rannoilla niitä uhkaavat pedot. Pikkunen höpsyli, joka ei ymmärrä muuta kuin yrittää tulla toimeen muuttuvissa olosuhteissa parhaansa mukaan.
Mietin tuntisinko sympatiaa ja surua, jos en pitäisi otusta söpönä tai mikäli se olisi jotain mikä uhkaisi minua (tai ehkä tuo onkin aikamoinen peto – se varmaankin taistelisi vastaan, jos tietäisi mitä sille on tapahtumassa). Ylipäätänsä jos jokin ulkoavaruuden olento haluaa valloittaa Maapallon, niin sellaisen kannattaa imitoida jotain söpöä, syliin sopivaa ja pörröistä.
Elämä ja evoluutio ovat luonnonilmiöitä ilman moraalista tai eettistä koodistoa. Elämää arvotetaan suhteessa erilaisiin konteksteihin, ja äärimmäisessä tapauksessa on kyse itsensä suojelusta. Toisaalta jokainen on joka tapauksessa matkalla kohti omaa tuhoaan tavalla tai toisella (vai onko – mistä matka alkaa ja mihin se päättyy?).
Yleensä identifioidutaan melko vahvasti kehoomme ja elämään mihin on synnytty sekä sosiaalisiin rakenteisiin mihin on kasvettu. Elämä on kasvualusta tietoisuudelle. Ns. henki ja materia ovat yhtä ja saman universumin osia; erilaiset ristiriidat ja kontrastit ylläpitävät osaltaan älyllistä toimintaa ja kasvua. Tuhosta sekä elämän komplikaatioista ja konteksteista voi vapautua ja elää vapautuneena. Kukaan tai mikään ei kuitenkaan omista sitä tai tarvitse siihen lupaa.
Tässä tapauksessa kaikelle elämälle ja eläville olennoille kuuluisi tuo mahdollisuus kasvuun ja myötätuntoon omalla polullaan. Tämän prosessin hyväksyminen ja kunnioittaminen sekä siinä mahdollisuuksien mukaan auttaminen on kokemista myötätuntoa itseään kohtaan, omaan polkuunsa ja mahdollisuuteensa. Se on siten myös itsensä suojelua.
Siltikin kyse on aina jonkinlaisesta vaihtokaupasta, koska tuokin söpöläinen on syötävissä tarvittaessa. Elämä elämästä. Tässä sen sijaan kyseeessä on vaihtokauppa elämä keskeneräisyydestä, mikä on raivostuttavaa. Konkreettinen osoitus siitä kuinka paljon hitaammin henkinen kasvu – tai ymmärrys omien tekojensa seurauksista ylipäätänsä – tapahtuu suhteessa materialistiseen (minkä on mahdollistanut näennäisen äärettömät resurssit ja energia), tai sitten on unohdettu jotain todella tärkeää.
Mutta mitä se on, kun tietoisena aiheuttamastaan tuhosta jatkaa samaa toimintaa oman mukavuutensa tähden tai ylläpitää henkistä kasvua estävää toimintaa? Sitä voi pitää rikoksena lopulta itseään kohtaan, mutta vähintäänkin siinä antaa egollensa vallan ja pilkkaa omaa älyään.
Luonto on ollut pitkään sirkuttava taustatekstuuri ja vihreä koriste ihmistoiminnalle. Uusi aikakausi tarkoittaa olemista kasvun ja uuden elämän mahdollistajana. Elämä elämästä. Ajattelun ja toiminnan muutos on meneillään, ja tässä uudessa paradigmassa näkisin ihmiskunnan eräänlaisen luonnonvartijan- tai hoitajan asemassa. Se ei tarkoita, etteikö puutarhan hedelmistä voisi nauttia.
Se kuinka monta ihmiselämää tähän lopulta menee ja millä vaihtokurssilla, jää nähtäväksi.
Kuva tuli vastaan täällä: https://nsidc.org/arcticsea…/2021/04/the-dark-winter-ends/