Saavun Helsingin Zen-Centeriin. Minut otetaan ystävällisesti vastaan. Koska käy ilmi, etten ole käynyt täällä aikaisemmin tai harrastanut zen-meditaatiota, niin minulle kerrotaan meditaation alkeet.
Tarkoituksena on laskea hengityksiä kymmeneen, istua ns. Zafu-tyynyn päällä polvet sen vieritse ja pitää käsiä sylissä tietyssä asennossa. Katse pidetään vähän alaviistoon eteen ja kohdennetaan johonkin pisteeseen seinällä. Käytännössä siis katsotaan puumaisella kudotulla materiaalilla verhoiltua seinää.
Olen odottanut tätä pitkään. Olen kuitenkin vähän vierastanut ryhmämeditaatioita, mutta Zen-meditaatio antaa jokaiselle oman rauhan ja tilan. Osallistun ns. Zazen – eli istumameditaatioharjoitukseen, jossa meditoidaan 20 minuuttia, meditoidaan kävellen viisi minuuttia, jonka jälkeen vielä istumameditaatiota 20 minuuttia. Olen huomannut, että ensimmäinen 20 minuuttia menee virittäytymiseen. Se on ikäänkuin alkuverryttely.
Meditaation valvoja ilmoittaa vaiheiden päättymisestä puu- ja kelloäänillä, mutta muuten koko tämän ajan ei ole tarkoitus puhua mitään. Zenissä minimalismi on viety todella pitkälle, eikä äänissä tai liikkeissä ole mitään turhaa. Keskittyminen on helppoa ja häiriötöntä.
Meditaatio alkaa. Olen hetken rauhaton, mutta otan tilaisuuden hiljaisuudessa mielelläni vastaan. Päässäni vallitsee muutenkin hiljaisuus, ja olen tottunut pilvien ja tuulta myötäilevien puiden katselija.
Kadulta kuuluvat äänet häiritsevät jonkin verran, mutta päästän niiden merkityksistä irti. Aisti kerrallaan merkitykset katoavat. Pidän todella silmät auki meditoimisesta. Se pitää mielen valppaana, ja samalla ympäristön muuttumattomuus auttaa keskittymään kuluvaan hetkeen.
Äänet eivät ole enää liitettyinä seinän takaiseen kaupunkiin, vaan niistä tulee jotain muuta. Kuin kuuntelisi vierasta eläintarhaa, jossa satumaisen muotoiset elävät olennot pitävät monenlaista elämää – oli niiden lähde orgaaninen tai tekninen. Kun äänen lähteitä ei ole näkyvissä, voi niiden muoto olla mitä tahansa.
Mikä on tämä maailma? Huomaan katsovani näköaistimuksiani. Kuitenkin varsin tyhjässä toistensa ympäri kiertävistä hiukkasista kietoutunut todellisuus. Yhtä lailla sen merkitykset, värit ja psykofyysinen konteksti sammuttelee merkityksiään samalla tavalla kuin nuotiosta jää jäljelle loistava hiillos, valmiina taas syttymään.
Se mitä näen ei ole sitä mitä maailma on. Ajatukset siirtyvät kehoon ja kehon aistimuksiin. Tuntuu kuin sitä ei enää olisi, ja olisin läsnä kuin patsaassa. Tietoisuus on pieni osa kokonaisuutta. Aistimukset eivät tapahdu siellä missä aistinelimet ovat, vaan neuronien välittämien hermosignaalien toisessa päässä.
Huomaan ajatukseni, esimerkiksi kuvitelmat elämästä vieraalla planeetalla, tai aistimukseni ympärilleni piirtyvästä todellisuudesta. Esitän itselleni haasteen: päästä niistä irti. Irti pääseminen vaatii pientä temppua, sillä siihen ei voi keskittyä, vaan on rentouduttava. Tunnen miten ne ovat kuin lintuja, jotka etsivät jotain maasta tai puista, ovat niihin sidottuja. Värejä, joilla on asetettu muoto. Yhtäaikaa ne ovat olemassa, mutta yhtäaikaa niiden pitäisi olla olemassaolostaan vapaita.
Vesi toimii. Näen ja tunnen ajatukset puroina tietoisuudessani, ja siinä onkin avain. Ajatukseni muuttuvat vedeksi, ja koen syvästi, miten ne virtaavat menemään. Olo on vapautunut. Purot nousevat ylemmäs ja ylemmäs ja vievät mukanaan, painottomuudessa. Kaikki on hyvin.
Meditaation jälkeen mieli tuntuu kirkkaalta ja avoimelta, sekä vastaanottovaiselta.