Olen Marlenan kanssa asunnossani. On mielenkiintoista ja jännittävää kokeilla zen-harjoitusta kotona. On kevät. Päätämme, että teemme vain kerran 20 minuuttia pitkän jakson.
Aloitan laskemaan hengityksiäni. Kotona meditoiminen on vierasta. Zen-keskuksen tunnelma ja harjoitukseen liittyvät rituaalit äänineen johdattavat sopivaan mielentilaan. Vierastan kuitenkin vähän näitä rituaaleja, koska niissä on tietty auktoriteetin tuntu. Luulen kuitenkin, että todellisesti pelkään näyttää, että en osaa käyttäytyä. Enhän kuitenkaan ole harjoittanut zeniä kuin vähän aikaa.
On vaikeaa keskittyä, ja ajatukseni harhailevat. Lähden mielikuvitusmatkalle avaruuteen ja katson mitä tulee. Alun epämääräisten geometristen kuvioiden ja planeettojen jälkeen kohtaan jonkinlaisen hahmon. Hahmo on suuri, vähintään sen vieressä olevan planeetan kokoinen. Tunnen, että planeetta on maa. Hahmo on hindulainen esitys jumalattaresta. Jumalatar on seisoma-asennossa, ja lähestyn sitä hiljalleen.
Ainakin tunnen, että lähestyminen on hiljaista, mutta nopeuteni täytyy olla suuri, koska etäisyyttä on vielä paljon. Lähestyessäni hahmoa se alkaa kääntymään siten, että sen pään takaosa kääntyy eteeni ja nousen sen tasolle.
Pään takaosassa on temppeli. Temppelin rakenteen syntyvät kallon luista siten, että puolet pään takaosasta on temppeliä. Temppelissä on puinen lattia, ja siellä on gongi telineessä vapaasti. Temppelin etuosassa on esitys sinisestä Ganesh-jumalasta. Hindulaisuudessahan jumalten kuvat eivät esitä todellisia jumalia, vaan käsitteitä maailmankaikkeuden erilaisista energioista. Vähän niin kuin mytologinen alkuainetaulukko tai hiukkasfysiikan standarditeoria.
Ganesh on elävä, ja näyttää sekä seisovan että kelluvan yhtäaikaa. Tämän jälkeen mieleeni tulee kevät. Iso jumalatarhahmo juurtuu maahan, ja hänestä kasvavat juuret, jotka muodostavat lehtiä. Tunnen juuret allani, ja katseeni osuu kaupunkiasunnon sisäpihan puutarhaan. Keväässä on tiettyä herkkyyttä, kun kaikki on nupullaan. Vaikka se näyttää heikolta on siinä kuitenkin voimaa, joka vääjäämättä saa kaiken kasvamaan aina uudestaan ja uudestaan…
Minun häntäluuni päähän juurtuu puu, joka alkaa kasvamaan kohti päätäni ja raajojani. Tunnen sen sisälläni fyysisesti. Samalla se on uusi tunne, sillä harvoin puu on sisälläni kasvanut. Pidän tunteesta, joka kietoo minut sisältäpäin kasvavaan syleilyynsä.
Juuret alkavat puskemaan lehtiä ja uusia haarakkeita. Puu kasvaa minua isommaksi, ja koen samalla kehoni laajentuvan pidemmälle kuin mitä arkielämä antaa myöten. Kasvan puun mukana ja antaudun sen voiman edessä. Minusta tulee keskus elävien olentojen monenlaiselle toiminnalle.
Uusi puumainen ja kasvustoa muistuttava kehoni kietoutuu osaksi ympärilläni tapahtuvia kevään merkkejä, ja käyn auringon säteilyn kanssa keskustelua, ja koen siitä suurta kiitollisuutta.
Lepään tässä hetken, kunnes kohtaaminen on päättynyt.
Kuvat: Josephine Wall, Robert Venosa